Sain lukijalta kysymyksen liittyen tilanteeseen jossa hevonen ei suostu lähtemään yksin maastoon. Lukijan tilanteessa hevonen joudutaan taluttamaan vähän matkaa maastoon, jotta edes päästään pois tallin pihasta, sen jälkeen noustaan selkään, mutta siitäkään huolimatta, hevonen ei suostu maastossa etenemään, vaan pyörii ja pakittaa.
Tässä kohtaa voin todeta että vihdoinkin ensimmäisen kasvattini kanssa tekemistäni virhearvioinneista on hyötyä, sillä pihassani majailee juuri tuon kaltainen hevonen, jonka kanssa on tuskailtu saman asian kanssa jo vuosia. Kerron teille siis tällä kertaa varsinaisen tarinan, johon liittyy myös lukijan ongelman ratkaisu, mutta tarina itsessään on niin silmiä avaava, että koen sen kertomisen pakolliseksi!
Aikanaan ostaessani ensimmäistä hevostani, suomenhevostammaa, en ollut missään vaiheessa sitä astuttamassa. Kuitenkin, kohtalo puuttui peliin, muutimme maalle, ostin pari hevosta lisää ja siinä samassa päätin tammani kuitenkin astuttaa. Kyseessä oli siis ensimmäisen hevoseni ensimmäinen varsa, joten odotukset olivat kovat. Näin jälkeenpäin ajateltuna ehkä jopa liiankin kovat.
Olin pienessä mielessäni toivonut sitä täydellisen kaunista tammavarsaa, jonka kanssa ratsastaisin auringonlaskuun! Varsa syntyi, kaikki meni sen osalta hyvin, mutta kyseinen varsa oli hemmetin ruma ori, joten olin varsin pettynyt, jo siinä vaiheessa. En tätä asiaa ole silloin vielä ajatellut sen tarkemmin, mutta olen melko varma, että se pettymys joka varsan synnyttyä mieleni valtasi, on jäänyt jotenkin kummittelemaan takaraivooni, ja olen tiedostamatta suhtautunut tähän varsaan hieman epäreilusti.
Varsa, joka ruunattiin 2-vuotiaana, kävi läpi aivan normaalin nuoren hevosen ratsukoulutuksen alkeet, eikä missään vaiheessa tullut suuria haasteita eteen. Jossain vaiheessa ratsastaessa hevonen reagoi vahvasti, hyppi pystyyn ja ryntäili, mutta siinä vaiheessa se myös oli kovasti kasvavassa vaiheessa, joten päättelin tämän käytöksen johtuvan ainakin osittain "kasvukivuista". Tässä vaiheessa hevonen sai hieman lomaa. Jossain vaiheessa sille myös kehittyi kesäihottuma, joka ei varsinaisesti auttanut yhteiseloamme.
Kaiken kaikkiaan hevonen oli välillä hieman haastava, se lähti kädestä muutamankin kerran, ellei sitä taluttanut riimusta. Pitkällä, tai edes puolipitkällä narulla sitä ei voinut taluttaa, sillä se sai siitä niin nopeasti voimaa etten saanut sitä pidettyä. Silloin en osannut vielä yhdistää oman fiilikseni vaikutusta tähän hevoseen, sillä aivan yhtäkkiä hevonen vaan jäykisti niskansa, ja otti ja lähti.
Hevosen kanssa tehtiin töitä säännöllisen epäsäännöllisesti, suurimpana haasteena oli sen nuorena kehittämä tapa nousta tosi rajusti pystyyn ja kääntyä 180 astetta ympäri aina kun siltä tuntui. Ja voin kertoa, että siltä tuntui aika hemmetin usein! Kertaakaan en ole sen selästä pudonnut, mutta liikkeet ovat kieltämättä aika rajuja, joten kyllä siinä pitää ihan kiinni pitää että mukana pysyy!
Jossain vaiheessa, hevosen ollessa 7-vuotias, kun ratsastaminen alkoi olla jo itsellenikin pakkopullaa tämän hevosen kanssa, pysähdyin pohtimaan itseäni ja tätä hevosta. Hevonen vaikutti kokoajan tyytymättömältä, sen perusilme oli korvat luimussa, vähän epäileväinen ja ankea. Teuraaksi laittaminen olisi ollut varsin varteenotettava vaihtoehto, sillä selvää oli, että näin vaarallisesti käyttäytyvää hevosta ei myytäisi.
Jostain mieleni syövereistä nousi hyvin kirkkaana esiin se hetki, kun tämä varsa syntyi, ja muistan kuinka pettynyt siihen silloin olin. Tajusin että olin tiedostamattani ollut koko hevosen eliniän siihen pettynyt, ja hevonen luonnollisesti tämän vaistoaa, eikä missään vaiheessa kokenut oloaan kanssani hyväksi. Tämä oli käänteentekevä hetki, jonka johdosta taisin itkeä pillittää hyvän tovin, harmituksesta hevoseni puolesta. Siitä hetkestä lähtien, kun oma asenteeni hevostani kohtaan muuttui, alkoi hevonen viettää kanssani aikaa, ihan mielellään ja omasta halustaan, sen korvat kääntyivät eteenpäin ja sen katse ikäänkuin pehmeni. Voitte arvata että olin itselleni todella vihainen, kun olin "kiusannut" hevostani tiedostamatta kaikki nämä vuodet.
Siitä eteenpäin asiat ovat lähteneet sujumaan huomattavasti paremmin, hevonen on antanut minulle muutaman kerron jo todella hienoja onnistumisen tunteita, joita voi vaan tuntea silloin kun hevonen tekee ihmisen kanssa mielellään töitä!
Tästä huolimatta, joudun edelleen rakentamaan tämän hevosen itseluottamusta päivittäin, sillä näinä vuosina olen tajunnut että hevosen rajut reaktiot ovat aina tulleet esiin tilanteissa, joissa se ei luota itseensä, eikä se ole tähän mennessä luottanut myöskään ihmiseen, jolloin ainoaksi vaihtoehdoksi on jäänyt vahva pakoreaktio. Hevoseni on siis todella herkkä ja sillä on äärimmäisen huono itsetunto, mutta nyt kun olen itse samalla sivulla hevoseni kanssa, tiedän miten etenen näiden asioiden kanssa.
Meillä on siis ollut, ja on edelleen, sama tilanne kuin kommentin jättäneellä. Hevoseni lähtee silloin tällöin yksin maastoon, mutta jossain vaiheessa, joskus aiemmin, joskus myöhemmin, se hyppää rajusti pystyyn, ja ryntää kotiinpäin. Alussa tulkitsin sen niin, että se ei kestänyt yhtään painetta ratsastajalta. Sen takia talutin sen vähän matkaa maastoon, nousin siellä selkään ja jatkoin siitä. Joskus se onnistui, joskus taas ei. Joskus peruutimme maastoon vähän matkaa, käänsin sen ympäri ja pääsimme jatkamaan matkaa, joskus taas sekään ei auttanut. Joskus pääsin jatkamaan matkaa hyvinkin pitkälle, sillä opin tulkitsemaan hevostani siten, että onnistuin hieman "harhauttamaan" sen aikeita juuri ennen kuin se oli hyppäämässä pystyyn. Se ei tietenkään ole kovinkaan pitkäkestoinen tapa toimia, mutta sillä tultiin toimeen.
Nyt pidän tärkeimpänä tavoitteena viedä hevosta pikkuhiljaa kohti vahvempaa itseluottamusta, jolloin se selviää niinkin arkisista tilanteista kuin maastoon yksin lähtemisestä.
Ja sitten siihen lukijan haasteeseen. Vaikka en hevosta tunne tai tiedä, voisin kuvitella että tässäkin on kyse luottamuksen puutteesta. Hevonen ei jostain syystä koe että se voisi luottaa ratsastajaansa niin paljon että "uskaltaisi" lähteä hänen kanssaan maastoon. Vaakakupissa painaa toiset hevoset jotka jäävät talliin, eikä hevonen koe ratsastajaansa vielä niin tärkeäksi että hän voisi "korvata" muiden hevosten antaman turvallisuuden tunteen.
Työskentelisin tämän hevosen kanssa paljon maastakäsin, jotta luottamussuhde syvenee. Erityisesti taluttaisin hevosta maastossa, pitkiäkin lenkkejä, jotta hevonen saa riittävästi aikaa alkaa pikkuhiljaa luottaa ihmiseen, juuri siellä maastossa.
Jos selkäännousu on hevoselle täysin stressitön tilanne, silloin kannattaa hyödyntää maastossa se hetki jolloin hevonen on oikeasti rento ja mielellään ihmisen kanssa, ja nousta siellä selkään ja jatkaa matkaa ratsain vaikka alkuun vain lyhyen matkaa. On ihan ok laskeutua välillä ratsailta ja jatkaa taluttamista, varsinkin jos hevonen kovasti jännittyy ratsastaja selässä maastossa. Usein kuullaan sanottavan että ratsastaja ei saisi missään tapauksessa laskeutua hevosen selästä kun tilanne käy hankalaksi, väitetään jopa että hevonen oppisi tästä huonoja tapoja. Tämä ei pidä paikkaansa, on ihan ok, ja usein jopa parempi laskeutua alas selästä, kun hevonen jännittyy, ja saada se rennoksi maastakäsin. Jännittyneellä hevosella ei kehitystä tapahdu.
Toinen keino on pyytää joku kaveri (siis ihminen) mukaan maastoreissulle, eli silloin ratsastaja voi pysyä koko ajan selässä, ja kaveri auttaa taluttamalla hevosta vaikeiden paikkojen ohi. Juuri tämä maastoon lähtö on yksi sellainen tilanne. Moni sanoo että kannattaa ottaa toinen, varma, hevonen mukaan kaveriksi, mutta jos kuitenkin halutaan että hevonen jatkossa lähtee myös yksin maastoon, välttäisin tätä vaihtoehtoa. Usein hevonen lähtee vaan "sokkona" seuraamaan kaverihevosta, eikä keskity ratsastajaan riittävän hyvin.
Kaiken kaikkiaan, näissä tilanteissa on todella tärkeää edetä pienin askelin, ja kehua hevosta jokaisesta askeleesta jonka se ottaa yksin maastoon. Ja ratsastajan tehtävä on luonnollisesti olla aina hevostaan rohkeampi, jotta hevonen uskaltaa antaa ratsastajan tehdä päätökset. Jokainen askel kehittää hevosen ja ratsastajan luottamussuhdetta, ja pikkuhiljaa, näistä muutamista rohkeista askelista muodostuu kokonainen maastolenkki, kahdestaan hevosesi kanssa!
Kun niitä tilanteita kuitenkin eteen tulee, joissa hevonen yhä edelleen jää pyörimään tai pakittamaan, on tärkeää pitää oma ajatus koko ajan kirkkaana. Ainoa mahdollinen etenemissuunta on eteenpäin, eli vaikka hevonen pyörisi tai pakittaisi, tulee sen pää kääntää/pitää aina menosuuntaan, ja heti kun se ottaa askeleen oikeaan suuntaan, sitä tulee siitä kehua. Joskus voi käydä niin että hevonen vain pysähtyy paikoilleen, eikä kuuntele ratsastajan apuja ollenkaan. Tässäkin tilanteessa on tärkeää pitää hevosen pää menosuuntaan, ja rauhassa odottaa ja olla paineistamatta hevosta liikaa, ja kehua jokaisesta askeleesta.
Kommenttiboksi on auki, onko muilla vastaavia kasvutarinoita hevostensa kanssa kuin itselläni?
Sari
Tästä blogista löydät eri tasoisia ratsastusharjoituksia sekä ratsastuskoulun tunneille että itsenäiseen työskentelyyn. Toivon että näistä on apua mahdollisimman monelle hevosten parissa elämästään nauttivalle! Ratsastuksen tavoite, olkoon se meidän jokaisen itse asetettavissa! Nautitaan matkasta kohti tavoitteita yhdessä ystävämme hevosen kanssa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Heippa, mielenkiinnosta kysyn, että mihin tuo pää oikeaan suuntaan perustuu? :)
VastaaPoistaMinun hevoseni lähtee kyllä (nykyään) yksin maastoon ja pääasiassa kulkee siellä nätisti. Pelästyessäänkin jää yleensä toljottamaan, mutta muutaman kerran on ollut tilanne, jossa se alkaa peruuttamaan ja pyörimään (esim. peuralauma mutkan takana)
Minä olen näissä tilanteissa peruuttanut sitä oikeaan suuntaan, eli persaus sinne minne alunperin oltiin matkalla. Nykyään se alkaa jo itse kääntää päätään sinne oikeaan suuntaan ja sitten käänytään takas oikein päin ja jatketaan matkaa normaalisti. Alkuun siis peruuteltiin vähän matkaa, käänsin oikein päin ja jos vielä jatkaa peruuttelua/pyörimistä, niin peruutettiin lisää ja taas kokeiltiin oikein päin hetken päästä.
Jos koitin jatkaa matkaa eteenpäin oikeinpäin, niin se vain peruutteli pitkin ojia, vaikka antoi pohkeita, raippaa, antoi olla avuitta ja katsoa rauhassa, niin ei onnistunut edes paikallaan seisominen, saati sitten liikkuminen oikeaan suuntaan. Peruuttamisen keksin siitä, että se menee peruuttaen muutenkin jänniin paikkoihin paremmin (esim. tallin pesukarsinaan, joka on jostain syystä jännä).
Maastossa peruuttelut ovat vähentyneet nyt kovasti ja nykyisin liittyvät aina noihin "liian jänniin" tilanteisiin. Kun aluksi oli semmoista kokeilua, että onko tänne nyt pakko lähteä yksin jos ei huvita. Toki luottamuskin on kasvanut, kun hevonen on minulla vasta reilun 1,5 vuotta ollut ja ollaan opittu lukemaan toisiamme ja olen oppinut ymmärtämään sen "ponimainen-suomenjuntti-kaikenlisäksitamma-huumoria" :)
Moikka!
PoistaTekstissä taisi tulla vähän epäselvyyksiä, eli tuo kuvailemasi peruutus jännän kohteen ohi on juuri oikea tapa toimia, hevosilla jotka ovat muutenkin rentoja peruutuksen kanssa, itsekin sitä käytän tarpeen vaatiessa eri hevosilla. Silloin tietysti pää on hetkellisesti "väärään suuntaan".
Tuo pää menosuuntaan tarkoittaa niitä tilanteita joissa hevonen lähtee pyörimään ja pysähtelemään, eli silloin on tärkeää saada sen pää menosuuntaan, jotta sen ainoa mahdollinen suunta olisi eteenpäin, kun se tilanteessa rauhoittuu ja on valmis taas lähtemään liikkeelle.
Mulla oli ensimmäinen suokkitamma juuri tuollainen, alussa vähän epävarma ja sillä toimi tuo peruuttelu tosi hyvin, sitä tehtiin lähinnä maastoon lähtiessä, kun kaverit oli paljon tärkeämpiä kuin yksin maastoon lähteminen ja satunnaisissa jännissä tilanteissa, joissa piti ohittaa vaikka pelottava kivi, kanto, oja tai mitä näitä hirvityksiä nyt maastossa on!
Tsemppiä maastoon tammasi kanssa, välillä heidän kanssaan on oma huumori vähän koetuksella!
Sari
Hei!
VastaaPoistaMulla on jo pidemmän aikaa ollut maastoilu ongelmia ylläpito ponini kanssa, joten kun löysin tämän blogin, ajattelin kirjoittaa. Poni on siis 10-vuotias tamma, jolla on alkanut nyt muutama kuukausi sitten kehittyä ongelmaksi maastoon lähteminen. Se alkaa peruuttaa/pukittaa rajusti heti, jos ratsastaja on/nousee selkään kentän aitojen ulkopuolella (pelkkä tallin edustakin riittää joskus). Poni on todettu terveeksi, myös ilman kuolaimia kokeiltu mennä ja satula sovitettu, minkä ansiosta kenttätyöskentelystä onkin tullut jo paljon rennompaa ja siellä poni ei yleensä mitään ikävää sen suuremmin yritäkkään. Ongelman ratkaisemiseksi on yritetty vaikka mitä: heppakaveri mukaan, maastakäsin taluttaminen menosuuntaan, heti alas kun poni pysyy vaikka edes hetken paikoillaan ilman hyppimistä.. Ongelma vain on, että toisen hevosen mukana olo ei auta yhtään, poni ei näytä välittävän tippaakaan vaikka toinen katoaisi kuinka kauas tahansa. Myös kotiinpäin ratsastaminenkaan ei välillä auta, poni ei suostu etenemään edes siihen mieluisempaan suuntaan. Myös edes hetken selässä istuminen on hankalaa positiivisen kokemuksen saamiseksi, sillä poni todella tekee kaikkensa että ratsastaja tulee selästä alas, yleensä peruuttaa niin hankalaan paikkaan (katoksen alle, puuta päin) että selästä on vain pakko tulla alas ettei jää kiinni johonkin ja satu pahemmin. Poni ei ole säikky tai ylipirteä, enemmänkin hitaanpuoleinen. Maastakäsin taluttaessa tai ajaessa maastossa ongelmaa ei ole. Poni on todella kiltti muuten ja esimerkiksi taluttamalla niin että ratsastaja on selässä, voi mennä huoletta maastoon. Maastossakin sillä on käyty heti ekoista ratsastuskerroista lähtien. Tässä siis mietinkin, että mikä olisi sopiva tapa edetä asian kanssa, ilman että kummallekkaan syntyy sen suurempaa numeroa maastoon lähtemisestä, kun mitään kovin vakavaa ei ole vielä tapahtunut?
Kiitos jos viitsit vastata :)